Isonvihan tarinoita Tyrnävältä

07.05.2012, isonvihanpiinaa

FM Mauri Junttila

Isonvihan kurimuksessa

Siellä heitä istui parroittuneina, likaisina suojaisan tiheän metsikön pienen nuotion ääressä, eräällä Tyrnävän Korvenkylän pitkähkön Kotakaarron, Kotakankaan sivuhaaralla. He juttelivat hiljaisella äänellä ja samalla seurasivat ympäristöään. Nuotiossaan heillä oli paistumassa muutamia juuri pyydettyjä metsälintuja.

Elettiin vuoden 1715 kevättalvea. Elettiin isonvihan katkeraa aikaa. Isoviha nimen saanut sota (vv. 1714-1721) oli osa vuosina 1700-1721 käytyä Suurta Pohjan sotaa. Isonvihan aikaan Suomi oli ollut useita vuosia miehitettynä, venäläisten miehittäjien ylivallan alla. Vasta Uudenkaupungin rauha 30.08.1721 Venäjän ja Ruotsin välillä päätti pitkään jatkuneen sotakauden.

Suuren Pohjan sodan seurauksena Ruotsin suurvaltakausi päättyi. Se menetti myös Itämeren herruutensa. Alueen vahvimmaksi nousi 1700 – alkupuolella Pietarin kaupungin Suomenlahden pohjukkaan, Ruotsilta vallatulle maapohjalle rakennuttanut Venäjän keisari Pietari Suuri.

Eräs heistä, silloisella maaliskuisella iltapäivän nuotiolla istuneista, tyrnäväläinen Matts Konttila niminen isäntä surkutteli ja kiroilikin: ”Voi perkele näitä viheliäisiä aikoja! Täällä metsissä eletään pakolaisina, likaisina ja paskaisina. Olisipa nytkin mukavaa mennä iltasella kylpeen kuumaan kotisaunaan. Ja, sitten nukkumaan puhtaiden lakanoiden väliin, lämpimään vuoteeseen”.

Ankeaa ja surkeaa oli isonvihan ajan ihmisille asua piilopirteissä metsissä. Harvalla sotapakolaisella oli metsissä edes pirtiksi sanottavia. Turpas- ja havumajoissa tai turppaista kyhätyissä kodissa enimmäkseen elettiin. Kosteus ja kylmyys olivat aina vaivana. Risumajan keskellä palanut nuotio saattoi helposti sytyttää tulipalon.

Niinä kaukaisina 1700-luvun alkuaikoina, hyvin vatimattomia olivat vielä vakituisiksi taloiksi rakennetutkin. Savupirttejä ne vain olivat. Ikkunoina niissä toimivat pienet luukut tai kelmeää valoa läpäisevät sian virtsarakot. Lisävaloa pirtteihin toivat palavat päreet pihdissä tai tuli piisissä. Sekin oli ennen ollut vain nurkkaan kasattu hormiton kivikasa. Savu meni pois seinän tai katon luukuista, räppänöistä tai puuhormin kautta. Korvausilmaa, tuoretta ilmaa päästettin pirttiin alemmalla tasolla sijainneista seinien luukuista, räppänöistä.

Satojen vuosien ajan samoissa savupirteissä asuivat kaikki talon väkeeen kuuluneet. Usein niissä asui myös kotieläimiä. Vähitellen talojen isännät ja emännät alkoivat saada omia huoneita. Rikkaimpien talojen isännät matkivat ensimmäisinä säätyläisiä.

Asuintalojen ikkunalasit alkoivat yleistä Suomessa vasta 1700-luvun lopulla. Niiden yleistymisessä oli suuria alueellisia eroja. Kun, Varsinais-Suomessa oli jo tavallisten ihmisten taloissa ikkunoita, niin Kainuussa ei niitä ollut edes pappiloissa.

Nuotiolla istunut Konttilan Matts isäntä, joka vaikutelman porukan johtajuudesta totesi, että: ”Eräänä lohtuna kaiken tämän surkeuden keskellä on kuitenkin se, kun meillä on porukassamme Korvenperän Tjädereitä. Minäkin olen jo niin kotini pihapiiriin sitoutunut, maahan kiinni kasvanut maanviljelijä, ettei minusta ole erämieheksi”. Edesmenneet isoisäni ja isänikin vielä kykenivät elämään metsissä eränkävijöinä kuukaudesta toiseen. Kulkivat esimerkiksi Limingan emäpitäjän Oulujärvellä ja sen takaisilla kala-, riistamailla. Voi surkeutta, pahoin on huonontunut polvi pojasta!

Jos, ei meillä olisi Tjädereitä porukassa ”ehta sotasissejä”. Suuri mahdollisuus olisi, etten minäkään olisi enää elävien kirjoissa. Olisin kuollut jo monesti! Meidän muuta perhettäkään, joka elää piilopirtissämme tuossa lähistöllä. Heitäkään ei olisi.

Nuotiolla miesporukassa istuskellut tyrnäväläinen Henrik Pasanen alkoi kysellä Johan Tjäderiltä: ”Ihanko sinä yksin selvitit sen näitä seutuja terrorisoineen suuren romuluisen kasakka Vasili Vitalin?” ”No, olihan minulla Iisak poikani kaverina. Hän samalla kumautti kirveellään Vasilin hevosta otsaan, kun minä hoitelin Vasilin”.

Tyrnävän Korvenkylän Tjäderit olivat osanneet kaiken sotimiseen liittyvän aina nuijasodan (vv.1595-1597) päivistä, ehkä jo aiemminkin. Suomen maankamaralla käydyn, nuijasodan nimen saanessa sodassa olivat olleet vastakkain ruutiasein, haarniskoin ja sotaratsuin sonnustautuneita aatelisen Klaus Flemingin palkkasotilaita ja peltojaan viljelevistä talonpojista, ”taviksista” koostunut armeija ns. nuijamiehiä.

Kyseinen nuijamies nimi johtui siitä, että he olivat käyttäneet aseinaan nimenomaan suuria, painavia puunuijia, joihin oli upotettu teräviä rautapiikkejä tai suuria nauloja. Se oli silloin ollut tehokas ase riskin miehen kourissa. Sellaisen isku läpäisi sotilaiden tai sotahevosten haarniskan. Ruutiase, musketti, sotamarsalkka Klaus Flemingin sotilaiden ase oli ollut hitaanpuoleinen ja painava ase käyttää.

Eräs kahinointeihin, sotimisiin, jopa kylätappeluihinkin liittyvä keino ja avu nuijamiehillä olivat olleet hyvät ponnistus – ja jalkavoimat. Niitä oli arvostettu ja harjoitettukin, treenattu ennen vanhaan Tyypillistä ennen oli ollut se, että tavallinen talonpoikainen tavismieskin kykeni hyppäämään ”tasakäpälää” hevosen yli tai ratsaille, sen selkään.

Sotapuuhissa, hevosten yli tai selkään ”pomppiessa”, toiset siinä samalla käyttivät terävää puukkoaan jo hypyn aikana. Tai, toiset ponkaisivat vihollisratsastajan selän taakse ja sitten käyttelivät terävää puukkoaan. Toiset, osasivat jo hypyn aikana hyvin osuneeella kahden – /yhden jalan voimakkaalla potkulla suistaa vihollisratsastajan maahan. Olihan hän jo silloin pitkälle pois pelistä, pois taiston tuoksinoista.

Johan Tjäder tarinoi, että he olivat olleet Isak pojan kanssa ”kytiksellä” Yli – Temmeksen Nurkkalankankaan ja Tyrnävän Korven välisellä talvitiellä. Sattuikin, että kasakka Vasili Vitali ratsasteli siellä sankassa lumipyryssä, aamuhämärässä yksikseen. Johan Tjäder hyppäsi hirmuisella loikalla Vasilin hevosen selkään hänen taakseen ja samalla salamannopeasti viilsi terävällä puukollaan Vasilin kurkun auki. Isak poika iski samanaikaisesti kirveensä Vasili Vitalin hevosen otsaan.

Johan Tjäder jutteli: ”Olihan sitä siinä silloin sekä tuuria eikä ollut. Kytispaikka talvitien reunalla oli hyvin toimiva. Järvinevan suurella suolla, talvitien vieressä, on vetinen osa nimeltään Kolmiloukko. Siellä on sulia paikkoja pakkastalvellakin. Sinne, mustaan syvyyteen katosi iki ajoiksi väkivaltainen Vasili Vitali hevosineen”.

Harmillista se, kun talvitiellä liikutaan kohtalaisesti. Vasili kasakalla olisi ollut mukanaan rahaa ja arvoesineitä. Mutta, veristen tappojälkienkin peittämisessä puhtaasta, vitivalkoisesta lumesta oli jo kovasti kiireitä, vaikka silloinkin pyrytti lunta taivaan täydeltä. Ei me otettu Vasililta mitään. Ehkä, ei sen takia paljastuttu venäläisten kasakoiden tarkastuksessa, joka kohta tuli eteemme jo ennen Korpea?

Heidän nuotiolle poikkesi vaihtamaan kuulumisia myös naapurikylän Yli – Temmeksen, Haapaniemenkylän Erik Juntilla. Hänkin surkutteli maailmanmenoa ja päällä olevaa julmaa sotaa. Ihmetteli, että eikö vähempikin piisaisi? Ei siitä ole kauaakaan, kun olivat niin sanotut suuret kuolonvuodet (vv.1695-1697). Nyt meillä on vaivana venäläismiehitys, sotilashallintoineen, venäläisten ylivallan aika. Heillä näyttää olevan toiminta-ajatuksenaan kansanmurha näillä seuduilla.

Sitä ylitemmesläinen Erik Juntilla myös surkutteli: ”Talot ja pihapiirit tyhjentyvät asukkaistaan toistuvasti. Olivat tuossa takavuosina vaivana ”pienen jääkauden” jälkeiset ns. suuret kuolonvuodet. Ne sijoittuivat vuosille 1695-1697. Tähän, juuri päällä olevaan sotaan ja venäläisten ylivallan aikaan liittyy nälkäää ja sairauksia – jopa ruttoa. Viljanviljely esimerkiksi on ollut todella heikkoa jatkuvan sotatilan takia. Vaikuttaa, kuin metsätkin alkavat tyhjentyä riistasta. Järvistä, joista, lammista ja puroista nousee aina vain vähemmän kalaa.

Ihmettelen tässä sitäkin, että keitä minäkään kohta oikein osaan pitää sukulaisinani? Temmeksen kylien taloista kuoli suurina kuolonvuosina (vv.1695-1697) lähes kaikki. Uusia asukkaita autiotaloihin tuli kaukaa, jopa toisista maakunnista. Joskus, joku saattoi muuttaa väkeineen autiotaloon läheltä. Nyt heidän kaukaa muuttaneidenkin, jonkin aikaa taloissaan asuessaan. Usein, ajattelen heidän olevan, kuin entisten autioituneitten talojen väkeä. Heitä, jotka olivat minulle sukua.

Nykyinen sota tappaa edelleen sankoin joukoin ihmisiä. Heitä surmataan, viedään vangeiksi, orjiksi. Kylien talot he polttavat”. Kaiken tuhoavat ja hävittävät!

Poltetun maan taktiikkaa venäläiset käyttävät. Musta, nokinen, poltettu maa jää vain heidän jälkeensä. Kiinnisaadut viedään vangeiksi, lapset ja nuoret lapsisotilaiksi, orjiksi ja nuoret naiset jalkavaimoiksi Venäjälle Muut, vain isketään hengiltä. Naiset raiskataan. Kotieläimet, kaikki karja tapetaan ja pihat, rakennukset poltetaan.

Julmalla tavalla he surmaavat. Polttavat ja ruoskivat kuoliaaksi. Laittavat roikkumaan pää alaspäin – kuolemaan. Pieniä lapsia he iskevät tienvarsien aidaksiin, kiviin ja talojen nurkkiin. Leikkaavat uhriltaan vatsan auki navan kohdalta. Naulaavat suolenpään puun kylkeen. Kävelyttävät uhriaan niin pitkälle, kuin suolta piisaa!

Nuotioporukassa mukana ollut Tyrnävän kappelin, Keskikylän Tunkion talon isäntä oli aikansa valistuneita miehiä. Hän pohti Suuren Pohjan sodan merkitystä ja Limingan emäpitäjän kyliä ikävästi kohdannutta isoavihaa. Sodalle hän pohti syitä.

Hän ihmetteli kuninkaiden ja Venäjän keisarien sydänmettömyyttä. Hän pähkäili sotien turhuutta. Hän jutteli ja surkutteli, että tämänkin nykyisen sodan kurimukset joutuivat katkerimmin kokemaan tavalliset leipää, ruokaa kasvattavat suomalaiset. Säätyläiset pakenivat suin päin isonvihan aikana turvaan emämaahan Ruotsiin.

Tunkion isäntä oli juuri hiljattain, varhaisina aamuhämärän tuntena käynyt salaa vakoilemassa Tyrnävänjokivarren tilannetta. Tyrnävän kylän vuonna 1655 rakennettu kappeli ja sitä ympröivä pieni kirkonkylä oli hävitetty, poltettu. Poltettu oli sieltä esimerkiksi Paason talo. Raunioina olivat jokivarren Paavolankankaan Konttila, Keskikylän Ikola ja Koivikko. Ei ollut suuresta Keskikylän Takalosta, Lassilasta, Tunkiosta eikä Sipolastakaan kuin hiiltyneitä, mustia jäännöksiä, raunioita.

Hän myös jutteli, että Leppijärven ja Leppiojan alkupään metsät tuntuvat välillä liian pieniltä pakopaikaksi. Olisiko alettava etsiä pakopaikkoja Leppijärven takaisista erämaista? Vaikuttaa myös, kuin Nipsinginojan seudun Tyrnävän Markuksenjörin ja Limingan Haurun sekä Mouckan talojen väliset metsäalueet olisivat suojatumpia seutuja pakoilla ryssäin kasakoita.

Hän kertoili nuotiolla joitain kuulemiaan tarinoita myös vihavenäläisten puolella, isossavihassa taistelleista. Eräs heistä, silloin tarinoiden keskiössä ollut, oli entinen iiläinen Gustaf (Kustaa) Lillbäck, isonvihan taistoihin Suomeen ”aivopestynä” venäläistettynä Vasili nimisenä tullut.

Hän oli alkujaan ollut Iin nimismiehen poika. Venäläisten ryöstäessä ja hävittäessä Iitä Gustaf poika oli joutunut heidän vangikseen. Myöhemmin, isonvihan ollessa kiivaimmillaan, hän tuli vihollissotilaiden mukana, ryssän sotilaana ja ortodoksiseen uskoon kastettuna takaisin Pohjois – Pohjanmaalle. Hän oli toiminut esimerkiksi venäläisten tulkkina. Hän oli ollut ankara kuulustelija ja kiduttaja. Usein taisteluiden jälkeen hän oli kiertänyt taistelukentillä ja iskenyt kirveellään hengiltä haavoittuneita.

Monenlaisia luopioita luonnollisesti oli silloin isonvihan aikoina. Sotatilanteissa heitä tulee esille. Syntyy ja kasvaa. Valistunut mies, Tunkion isäntä pohti myös syitä siihen ilmiöön. Hän arveli, että vangiksi joutuminen ja kiduttaminen tekevät ihmisestä luopion. Hän vaihtaa pakotettuna puolta ja alkaa toimia uusien isäntiensä hyväksi.

Hän piti myös sellaisia henkilöitä luopioina, jotka olivat kovasti helpon rahan perään. He, jotka hankkivat helppoa rahaa, isommin keinoja kaihtamatta. Sitäkin hän tuumi, että voidaan ajatella rosvoamisen olevan toisilla verissä. Siksikin, että venäläisten, ryssän riveihin siirtyneinä, luopioina he voivat toteuttaa itseään. Heistä, hän silloisella nuotiolla tarinointeinaan nosti esille seutujamme piinaavat tie – ja metsärosvot. Hän toi esille esimerkiksi Temmeksen Kärsämänkylän tie-, metsärosvot, jotka ryöstivät tuon tuostakin Piippolan, Kestilän ja Temmeksen välisellä tiellä kulkijoita ja välillä rosvosivat kauempanakin, jopa Vornan rosvojen kanssa.

Erityisesti Keskikylän Tunkion talon isäntä surkutteli ylitemmesläisen, nykyisessä sodassa, isossavihassa kuolleen tuttavansa Moritz Juntillan kohtaloa. Miespolo oli joutunut venäläisten vangiksi surkeassa tilanteessa. Hän oli istunut poltetun talonsa pihanperän tuholta säilyneessä ulkohuussissa, pahassa ummetuksessa. Kohtapa sinne oli työnnetty venäläisiä pistinkeihäitä, sapeleita huussin istuinreiän alta ”persiiseen” ja oven-, seinänraoista. Moritz parka vangittiin housut nilkoissa.

Se lisäsi Tunkion isännän mielestä Moritz rievun kohtalon surkeutta, kun häntä, sotavankia oli kuulustellut eräs luopio, Temmeksen Kärsämänkylän tie- ja metsärosvoihin kuulunut Zacharias Mälli. Hän oli heitä ryssän, vihollisten puolelle siirtyneitä. Venäläisenä kasakkana hän oli ollut julma, korskea ja ylimielinen.

Kuulustelujen aikana venäläisille miehittäjille oli tullut ruoka – aika. Ahmatti, suursyömäri Zacharias Mälli ei mietiskellyt isommin Moritz paran kohtaloa. Hän oli iskenyt suurella kirveellään tiukasti rautakahleilla kahlehditun Moritz Juntillan pään halki, että pääsi nopeasti syömään – jopa ruokajonon alkupäähän.

Keskikylän Tunkion isäntä pohti edelleen eräänä lisätarinana syitä siihen, että miksi jotkut siirtyvät ryssäin puolelle? Esimerkisi ruotsalainen säätylaitos ei ollut hänen mielestään ihannoitava. Säädyt muodostuivat: aatelistosta, papistosta, porvaristosta ja talonpojista. Asia voitiin hänen mukaansa kuvitella siten, että talonpojat kantoivat selässään noita muita kolmea säätyä. Se, ehkä saattoi myös vaikuttaa loikkaamiseen venäläisten puolelle?

Oli ennen ollut myös liikkeellä tarinoita, että Venäjällä orjiin kuuluvatkin saattoivat kartuttaa omaisuuksia. Tai tarinoitiin sitäkin, ettei orjaksi joutunut ollut välttämättä tuomittu ainiaaksi orjan osaan. Esimerkiksi, liittyessään sotilaaksi ryssän armeijaan tai vaikka vain sotilaan palvelijaksi, hän oli jo päässyt ikään kuin parempaan.

Ruotsalaisten jatkuva sotiminen oli ikävää kokea. Sodat olivat myös raskas taakka kannettavaksi suomalaisille. Suomi oli toistuvasti Ruotsin eturintama itään.

He tarinoivat nuotiolla esimerkiksi 1600 – luvun alkupuolen 30 – vuotisesta sodasta. Siitä oli kohta 85 vuoden jälkeenkin vielä kansan parissa eläviä tarinoita. Kovan linjan miehiä olivat olleet ennen myös ruotsalaiset sotapuuhissaan. Esimerkiksi, kun ruotsalaiset sotajoukot, suomalaisine ”hakkapeliittoineen” purjehtivat mukaan 30 – vuotiseen sotaan maihinnousulla Pommeriin, kuningas Kustaa II Aadolfin (s. 1594 Tukholma – k. 6.11.1632 Lutzen) johdolla. Ei siellä päitä silitelty. Maihinnousualueelta olivat jopa kissat ja koiratkin isketty hengiltä. Musta, poltettu, tyhjä maa piti heillä olla sillanpääasemansa pohjana. Kun, he tekivät sinne sillanpääaseman kesällä 1630 Eurooppaa raatelevan uskonsodan jatkotoimiansa varten.

Keskikyläläisen Tunkion talon nimi pohjautui entisaikojen karjanlannan hoitoon. Ennen muinoin isännnät hankkivat maahansa hyvän kasvualustan kydönpoltolla. Ennen myös kaskettiin yleisesti niilläkin seuduilla.

Karjaa oli lakeuksilla ollut jo ammoisista ajoista. Hevoset ja lampaat olivat luonnollinen osa heidän elämäänsä. Lehmiäkin oli ollut heillä jo kauan. Mutta, niinäkin Tunkion isännän elinaikoina, isännät vetivät tavanomaisesti karjanlantaa pelloilleen semmoisenaan. Ne, sillä tapaa kasvoivat pääasiassa vain rikkaruohoa. Valistunut Tunkion isäntä oli lukenut ja kuullut siitä, että karjanlantaa kuuluu pitää pelloilla siisteissä kasoissa, tunkioissa. Ne silloin ”palavat”. Niistä tuhoutuvat silloin rikkaruohon siemenet.

Keskikyläläisellä jokivarren Tunkion talolla oli eräs likietuinen piilopirtin paikka – Tunkionhaka niminen niitty Korvenkylää vasten. Siellä oli esimerkiksi pieni kalaisa lampi, tasankojen serpentiinimäisen Leppiojan varressa. Pieniä kalaisia lampareita oli sieltä edelleen aina Järvikankaalle saakka.

Järvikankaan takainen kalaisa, vesilintujen suosima Leppijärvi ei niinä aikoina täysin rauhallinen ollut. Usein, hiekkaisella Temmeksen puolen rannalla näkyi kasakoita. Sinne johti Pitkänkankaan Nurkkalankankaalta hyvä hiekkainen tienpohja.

Maaliskuinen iltapäivä alkoi muuttua hämäräksi. Matts Konttila tuumaili, että alkaa olla aika käydä jututtamassa lähistöllä tähystys-, vartiopaikkaa pitävää Jacob veikkaa ja hänen kavereitaan jokivarren, Keskikylän Sipolan Efraimia sekä Takalon Jönssiä, ennen täyttä pimeyttä.

Lähtisitkö sinä Pasanen minulle sinne kaveriksi? Tarpeellista meidän on pitää yhteyttä toisiin tähystyspaikkoihin nykyisessä tilanteessa. Todellisuudessahan me talonpojat olemme jonkin sorttinen Suomenmaan ”salainen armeija”, vaikka täällä emme ole suuriin sissisotiin ryhtyneet. Äskeinen Tjäderien miesten isku miehittäjää vastaan oli vain eräs yksittäinen isku. Sen voi ajatella lähes henkilökohtaisista syistä tehdyksi. Olihan Vasili Vitali jonain päivänä ahdistellut Tjäderien tytärtä.

Mutta, edellytykset ja valmiudet meidän pitää luoda siihen tai toivottavasti meillä pitäisi olla siihen, että jos me oikeaan sotaan ryhdymme kotiseudullamme ryssiä vastaan.

Niin se on, että Suomen turva on meissä talonpojissa. Ammattisotilaat pakenivat ”pää kolmantena jalkana” turvaan Ruotsiin. Pianpa ammattisotilaat tajusivat Venäjän sotaväen voiman. Senkin, että suuren maailman, suurarmeijaa he ovat.

Olihan heillä pieni pelko olemassa, että ammattisotilaatkin joutuivat tuntemaan kasakan ruoskan sivallukset kyljillään. ”Käy kipeästi, pipiä tekee”. Eivät ruotsalaiset ammattisotilaat ole olleet aikoihin, mitä olivat olleet 30 – vuotisessa sodassa. Vain tarinoissa he enää olivat sotilaita tai kapakoissa oluttuoppien, viinalasien ääressä.

Kansannousua sekä talonpoikaisarmeijan muodostumista kuin kansanliikkeenä oli aikoinaan kauan sitten olleessa nuijasodassa. Sotaväen ylläpito ja linnaleirit tulivat silloin liian raskaiksi talonpoikaiselle kansalle. He nousivat kapinaan aatelistoa ja sotaväkeä vastaan.

Nuijasota kylläkin päättyi suomalaisen talonpoikaisen kansanarmeijan täyteen tuhoon. Heidän tappioonsa vaikutti merkittävästi Klaus Flemingin armeijan hyvä aseistus ja ennen kaikkea heidän tehokas kenttätykistönsä sodan ratkaisutaisteluissa Ilmajoen Santavuorella ja Nokialla. Nuijasodan päälliköistä esimerkiksi Jaakko Ilkka maksoi sotimisensa hengellään.

Nykyisestä venäläismiehityksestä, sotatilanteesta on kulkeutunut tarinoita meillekin muutamista sotatoimista venäläistä miehittäjää vastaan. Esimerkiksi Tapani Löfving niminen sissipäällikkö käy joukkoineen sissisotaa miehittäjää vastaan paikoin Etelä – ja Lounais – Suomessa sekä hän tekee sitä myös Ahvenamaalta käsin.

Usein olemme nuotiolla tarinoineet, että hän käy sissisotaa miehittäjää vastaan ikään kuin meidän suomalaisten talonpoikain edustajana. Tiedä sitäkään, josko sissisodat leviävät tänne meidän asuinseudulle? Tai ne alkavat suurempana sotana juuri näillä seuduilla. Silloin meillä on hyvää olla valmiuksia lähteä mukaan sissisotaan!

Lähteitä:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Isoviha

http://www.tiede.fi/keskustelut/viewtopic.php?f=13&t=40015

http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353062915991

http://www.laitasaari.net/isoviha-laitasaaressa/

http://www.reijoheikkinen.fi/hailuoto/isoviha.html

http://blogs.helsinki.fi/hylikang/2012/07/25/ajoist-ankarin-pohjanmaan-historiassa/

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ven%C3%A4l%C3%A4isvastaisuus

http://www.muhos.fi/kulttuuri/koivu-ja-taehti-kulttuurikeskus

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pietari_Suuri

https://www.google.fi/search?q=kustaa+ii+aadolf&ie=utf-8&oe=utf-8&rls=org.mozilla:fi:official&client=firefox-a&gws_rd=cr&ei=QDZ5UujWB6Pk4wSBxoGwAg

http://www.genealogia.fi/genos/59/59_5.htm